Sokerityttö
hurmasi
kansan!

Minulla oli Pulmu-niminen mopsi, joka oli aivan täydellinen koira. Se sai pentuja ja "vahingossa" minulle jäi kaksi: Sirkku ja Mini. Meidän kolmikko tunnettiin pitkään Kruununhaassa ja Linnunlaulun koirapuistossa sokerikoirina. Pulmu syntyi vuonna 1991.

Laukaan Leppävedellä, jossa tätini asui, oli myös nainen, joka kulki tekemässä töitä eri taloissa. Eräänä päivänä hän poikkesi tätini luona. Täti keitti korvikekahvit ja laittoi pienen palasokeriastian pöytään. Täti kysyi vieraaltaan, miten sinulla on sokeri riittänyt. "Hyvin mulla on soker riittännä. Laitan tällasen posliininpalan suuhun, ku juon kahvia. Eihän sitä vanha ennää maista makkeeta, kuha on jottain valakosta hampaijen välissä. Pistin narun palan ympärille, tässä esliinan taskussa se kulukoo aina mukana. Että hyvin on mulla soker riittännä."

Sokerit kun loppui pussista, puhalsin pussin ilmaa täyteen ja pamautin isän korvan juuressa. Onneksi löysin heti ulos ja oikaisin sinne, missä oli sileintä ja aukeinta!

Lapsuudenkotini naapurissa, keltaisessa rintamamiestalossa asui iäkäs, mutta rautainen varamummoni. Hän keräsi naapuruston sokeripussit ja viljeli niissä kaikkea mahdollista ja esikasvatti taimet ennen kuin ne istutettiin ulos. Siellä oli kaikki mahdolliset Suomen Sokerin pussit edustettuina hyötykäytössä :)

Lämmin tunne tuon marjapussin nähdessäni. Eilen olin lasten kanssa mustikassa, niin kuin itse 90-luvulla jo edesmenneen isäni kanssa. Papan siis, joka ei lapsenlapsiaan nähnyt, mutta joka marjastamaan pakotti ja samalla säilömisen siemenen istutti. Se sihahdus, joka kuuluu sokeria mustikoiden päälle kaataessa, on tärkein muisto isästä. Päivittäin isä sihautti pussista sokerit myös kahviinsa.

Kansakoulun ensimmäisellä luokalla isäni haki minut usein ohi kulkiessaan koulusta ja keitti meille päiväkahvit. Se oli päivän juhlahetki. Kuppi maitokahvia, johon pistin kaksi palaa sokeria ja muusasin kotona leivottua pullaa pullamössöksi. Että se maistui ihanalle, kun kupin pohjalta sai pullan kyytipojaksi kahvin sekaan sulanutta sokeria! Siinä sai pieni onnellinen tyttö nauttia herkkuhetkistä isänsä levollisen ja ihailevan katseen alla.

Punainen toppa-paketti tuli minulle syntymäpäivälahjaksi naapurissa asuvalta Annelta, parhaimmalta ystävältäni, kun täytin 5 vuotta vuonna 1976. Muistan, että olin hieman hämmentynyt, kun Anne ojensi lahjansa. Mietin että mitäs se Anne minulle sokeripussia lahjaksi antaa. Avasin kuitenkin pussin ja sisällä oli Annen poimimia mansikoita, joihin oli ihanasti levinnyt pinnalle sokeria pussin pohjalta. En ole parempaa ja rakastettavampaa syntymäpäivälahjaa sen koommin saanut. Terveisiä Annelle ja Maalismaan lapsuusmuistoille.

Minulla on lapsuudenkotini ullakkovarastosta löytynyt Suomen sokerin peltirasia, jonka kyljessä lukee Sokeria luonnosta. Sen takaa löytyy pullaresepti nimeltä Onnistunut pulla. Leivon pullan aina sillä ohjeella enkä ole koskaan epäonnistunut. Lisäksi minut tunnetaan ystäväpiirissäni maailman parhaan pullan leipojana.

Muistan pakkauksen ulkonäön muutoksen sokeritytöstä topaksi. Me lapset ihastelimme monisanaisesti uutta ja modernia designia vanhemman väen kummastellessa ulkonäköä, joka ei ”kertonut” heille mitään!

Isoäidilläni oli pieni metallinen rasia, savukerasiaakin pienempi. Siellä pidettiin sodan aikana sokeripaloja. Kun meni kylään, piti olla omat kahvisokerit mukana. Harmittaa, ettei isoäidin rasia ole enää tallessa. Jos jollakulla on se, ostaisin sen takaisin perheeseen. Siinä lukee kannessa teksti "Runa".

Olen köyhän mutta onnellisen lapsuuden viettänyt maaseudun tytöntyllerö. Jonkun tärkeän asian takia kävin siskojen kanssa kylässä lapsettomalla pariskunnalla. Tämä iäkäs Täti pahoitteli, ettei ollut mitään tarjottavaa meille ujoille ihanille tyttösille. Aikansa mietittyään hän tarjosi isosta lasisesta sokeriastiasta Sirkku-palasokeria. Hyväähän se oli. Isäntä komenti ottamaan vielä matkaevästä ja laittamaan sokeripalat korvan taakse. Meitä nauratti aivan simona.

Mummolassa ruokakomerossa nökötti hyllyllä tuo sokeritoppapaketti. Kerran sieltä kuului rapinaa, mikä oli pikkutytöstä tosi jännittävää. Mummo sanoi, että onkohan siellä hiiri. Toivoin kovasti, että oltaisiin nähty söpö pieni hiiri. No, loppujen lopuksi sokeripakkaukseen oli päässyt kipuamaan jokin suuri musta kovakuoriainen, mikä oli pieni pettymys verrattuna toivomaani hiirulaiseen. Tätä tapausta vaalin yhtenä muistona rakkaasta mummostani ja tuo sokeripakkaus palautti sen mieleeni.

Polvenkorkuisena tuli mummolassa salaa maisteltua sokeria. Pistin pienen suussa kastellun sormeni mummon sokerikkoon, ja sitten tietysti takaisin suuhun. Tätä toistin makenannälkääni monta kertaa. Mummo ihmetteli, miten sokeri oli mennyt klimpeiksi. Vaari totesi sen varmaan johtuvan ilman kosteudesta. Mummo uskoi ja vaari iski minulle salaa silmää…